Danke Schön und auf Wiedersehen

Keine Ahnungin on aika laittaa pillit pussiin ja suu suppuun. Sekä kiittää ja kumartaa. Tätä viimeistä tekstiä kirjoitan jo kaukana Berliinistä, Rajamäellä vanhempien luona, jonne olen taas kerran raahannut matkalaukkuni.

Maanantaina oli haikea olo hoitaessani viimeisiä asioita aurinkoisen Charlottenburgin kulmilla. Katselin ihania taloja, sinistä taivasta, joulukuun matalaa aurinkoa ja join viimeiset milchkaffeet Mannsteinissa. Varmaan kaikki mitä Berliinistä voin sanoa, on näillä sivuilla jo sanottu. On ollut aivan mahtava syksy, ei olisi voinut olla paremmin.

On siis aika sanoa Danke Schön und Auf Wiedersehen.

Danke Schön menee Antille, hippikommuunille, maitokahville, brunsseille, kirppiksille, tunnelmalle, sääherralle, Berliinin kaupunkisuunnittelun puisto-osastolle, sekä tietysti teille jotka olette ilahduttaneet allekirjoittanutta suunnattomasti lukemalla blogin raapustuksia ja kommentoimalla Keine Ahnungin tapahtumia.

"Auf Wiedersehen"-tervehdyksestä on sanottava, että olen aina pitänyt siitä. Toivotuksesta nimittäin kuulee suomalainenkin selkeästi, että kyse ei ole hyvästeistä vaan iloisesta jälleennäkemisen odotuksesta.

Hyvillä mielin.

Elina

Viimeinen ilta

Viimeistä viedään. Huomenna tähän aikaan olen jo Rajamäessä ja alkaa taas uusi aika. Tuntuu, että pitäisi kirjoittaa hienosti ja kokoavasti jotakin tai lisätä vaikkapa runo, kuten usein blogien viimeisillä sivuilla on.

Mutta homma on niin, että taidan olla vähän turhan kiireessä pakkammisen ja siivoamisen kanssa että saisin blogiin jotain huikaisevaa ja asiaankuuluvaa. Jokainen joka on nähnyt mun lähtevän ikinä minnekään tietää että homma on aina täyttä farssia. Palaan siis vielä kerran ennen kuin Keine Ahnung hiljenee.

Viikko on mennyt tosi hujahtamalla. Saateltiin Oliver junaan perjantaina vasta illalla ja oltiin Antin kanssa niin poikki, ettei saatu aikaiseksi kuin aikainen nukkumaanmeno. Todettiin, että tässä lähdön tekemisessä on kuitenkin sen verran hommaa, että turha yrittää mitään spektaakkelimaista viimeistä viikonloppua. Tultiin siihen tulokseen, että nämä kolme kuukautta on olleet niin upeita, että voidaan ihan rauhassa viettää viikonloppu pakaten ja siivoten. Panostettiin kyllä lauantain aamiaiseen (croissantteja, maitokahvia, rapusalaattia avocadossa, lohta, jugurttia, hedelmiä ja hunajaa, niin hyvää että melkein itkettää!) ja oltiin illalla pyörimässä tutuissa paikoissa.

Tänään sitten rahdattiin mun laukkuja Charlottenburgiin, joka on lähellä lentokenttää, syötiin brunssia Antin kämppisten kanssa ja nyt tulin vielä käymään kommuunikotiin laittamaan ruokaa mun kämppiksille. Hyvästelen ihmiset, huoneen ja Friedrichshainin.

Haikeaa.

Elina

Akin kuvia kaupungista

So, in english it has to be once

Three months ago when I started the blog for my surprise I got many comments immediately and some of them were from my European friends. I said back then I would write something in English every now and then, but really haven`t. Of course Jon from the UK has noticed this with his some kind of wonderful computer system which informs him when I write an entry in English (check the comments in the previous entry). So here comes one, at last, though unfortunately I don't have anything spectacular to tell about Berlin life at the moment!

My last week in Berlin is going fast and the weather has been gray and dull. I told Oliver, my Swiss ex-flatemate who is visiting, that the city is preparing me to go home.

I also got a glimpse of being back home yesterday, when me and Antti were at the Finnish national day reception at the embassy. It was actually fun to dress up a bit for the first time for a long time, though I wore the wrong shoes, which bothered me. (You see Jon, all you`ve missed is shoe and bratwurst talk). There was also fun young crowd present and we continued the evening in a nice bar near by for a bit.

We`ve spent otherwise very relaxed week with Oliver. Loads of eating and also getting lost. When Oliver arrived I wanted to show my area and very proudly took him around. And pfaff, we got horribly lost and it really didn`t seem I have a clue of my neighbourhood. And this happened again in the same evening, though bit more related to the fact that we ignored the public trasportation schedules. The result was that the way home started around 23.30 and we were at home 2am. Some days just have this karma...

My article on old squatted houses is nearly done and I managed to find a nice photographer, with whom we toured the houses the other day. Tomorrow he will come to our house to take photos of an old-school squatter Jörg who I`ve interviewed. Excellent!

I will join Oliver for Siesta now and later on the programme some cooking and DVDs, relaxed and nice!

Elina

Vika viikko alkaa...

Ja varmasti tulee olemaan ihan vilkasta. Sveitsin kämppis Oliver saapui tänään aamulla ja viipyy perjantaihin asti, tässä samalla yritän saada artikkeliani hiottua ja hoidettua hommaan valokuvauksen . Tänään ollaan menossa Ingan luo syömään ihan eteläiseen osaan kaupunkia, ja keskiviikkona meidät on Antin kanssa kutsuttu itsenäisyyspäivän vastaanotolle lähetystöön. Hih, pitkästä aikaa saan hameen päälle ja meikkiä naamaan!

Nyt en ehdi kirjoittaa enempiä. Oliverin nukkuessa aion livahtaa alakertaan suostuttelemaan kanssa-asujia siihen, että täältä voisi ottaa pari kuvaa juttua varten. Saa nähdä kuinka käy.

Bis später!
Elina

You can run but you can´t hide

Otsikolla viittaan siihen, että täällä joulua ei todella voi paeta. Ei sillä, että haluaisin. Olin vilpittömästi innoissani pari viikkoa sitten nähdessäni ensimmäiset jouluvalot Charlottenburgin puissa sekä hauskannäköiset olkikoristeet lempparikahvila Mannsteinissa. Ja ensimmäisten joulumarkkinoiden näkeminenkin aiheutti riemastusta, meillä Suomessa kun ei sellaisia ihan kauhean suuressa mittakaavassa ole.

Mutta 1. joulukuuta touhu oli jo mennyt ihan överiksi. Koko Berliini on kuorrutettu ties millaisilla neonvaloilla, joulupukeilla, poroilla ja hörhellyksellä. Joulumarkkinoita on joka ikisessä kadunkulmassa ja söpöt puumökit on peitetty jo irvokkuutta lähentelevillä koristeilla, oheen on paiskattu oikein urakalla kaikissa väreissä vilkkuvia törmäilyautoja, karusellejä, maailmanpyöriä...Lapset huutavat hysteerisinä ja joka kojussa myydän samaa krääsää. Apua! Yhden tavaratalon piskuisen kulmakadun jouluvalot pieksivät Aleksin vastaavat massiivisuudellaan 6-0, en edes uskalla ajatella astuvani unter den Lindenille, eli pääkadulle, ilman suojalaseja.

Mutta ei hätää! Kuultiin, että Stadtmittessä on markkinat, jonne maksaa euron sisään, ja jossa on oikeasti kivaa tavaraa ja hyvä fiilis. Ja olihan siellä; taidetta, käsitöitä ja kaikenlaisia herkkuja, live jazz-bändi lavalla, glögiä, kreppejä ja muita herkkuja. Valaistuskin oli vielä inhimillinen ja pahimmat neonvalot loistivat poissaolollaan. Halpaa lystiä se ei ollut, ja me tyydyttiinkin vain katselemaan ja juomaan mukilliset glögiä. Perjantai-iltana tosin oli paikka oli melko nuijalla täyteen lyöty, mutta fiilikseltään hauska.

Miten tuon joulun kanssa kaupungeilla näyttää olevan aina kinkkistä? Olen monesti kotona miettinyt, että miksi ihmeessä Espalle pitää raahata ne kamalat oranssit joulumarkkinateltat, jotka saa Helsingin paraatipaikan näyttämään lähinnä pakolaisleiriltä. Mutta täällä on sanottava, että satsauskin voi mennä tosi pahasti överiksi.

Sää on aivan upea, kylmää ja kirkasta. Ajateltiin mennä tänään Alexanderplazille luistelemaan, sinne on kuulemma avattu puistoon kaupunkiluistinrata.

Elina

Addikti keinot keksii! Löysin meidän talon alakerrasta yleisen netin, riemastus!

Viimeiset 24 tuntia ovat olleet varsin mielenkiintoisia. Koska gradu on saatettu suht tyydyttävään vaiheeseen, olen kunnostautunut yrittämällä saada kasaan ensimmäistä lehtijuttuani pitkiin pitkiin aikoihin.

Aiheena ovat Friedrichshainin vallatut talot muurin murruttua ja nyt. Aloitin homman eilen houkuttelemalla kanapastan ja suklaan avulla vanhan talonvaltaaja-Jörgin kertomaan menneistä ajoista. Kahden tunnin sessio sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkäpiitä. Että täällä on ihan oikeasti joskus uskottu, että muurin murruttua vanhasta Itä-Saksasta syntyisikin jotain aivan uutta, missä ihmiset eläisivät omavaraisesti irti kommunismista mutta myös kapitalismista. Että täällä sähkö juoksi ja vesi virtasi ilmaiseksi, koska kukaan ei tiennyt kuka moisia hallinnoi. Tai että kokonainen kaupunginosa eli täysin omavaraisesti. Mutta ajat muuttuivat ja enää täällä ei ole vallattuja taloja, vain muutama jäänne, jotka järkkäävät kuka mitäkin pitääkseen menneet ajat mielessä.

Aamulla herättyäni kiiruhdin jäljittämään näitä jäänteitä ja päädyin juttelemaan hirmu kivan ruotsinsuomalaisen Emmin kanssa mielettömään taitelijakommuuniin, hiiviskelemään luvatta seuraavaan anarkisti-kommuuniin jäljittäessäni suomalaista Merviä, katsastamaan ensimmäistä Itä-Berliinin vallattua tehdasta Tachelesia, sekä syömään erään taitelijakommuunin "Volkskucheen", eli kansankeittiöön herkullista vegeruokaa (kyllä, se on mahdollista! Siis herkullinen vegeruoka). Koko päivä on vilissyt uusia ajatuksia, näkymiä ja ihmisiä. Punkkareita, hajoamispisteessä olevia taloja, graffiteja, märkiä villasukkia ja erikoisia ihmisiä.

Kotimatkalla tuli tunne jota en odottanut kaiken tämän jälkeen. Tuli ikävä kotiin. Siihen elämään jonka itse tuntee, jossa tietää miten puhutaan ja ollaan. Jossa on ystäviä ja puhdasta, voi katsoa telkkaria ja mennä sunnuntailounaalle Rajamäkeen.

Hmm. Mutta se on sanottava, että "toimittajan" roolin ottaminen on aika vapauttavaa. Elinana en ikinä hiippailisi kenenkään pihoilla luvatta tai kyselisi ventovierailta tunkeilevia kysymyksiä että "kuinkas kasvatat lapsesi neljänkymmenen ihmisen kanssa?", mutta jutun kirjoittamisen varjolla saa sellaista tehdä. Ja se on aika mielenkiintoista!

Mutta toivottavasti tästä jotain myös tuleekin. Huomenna olisi tarkoitus katsastaa vielä pari taloa ja sitten yrittää saada jotain kasaan ja vielä kaupatuksikin jonnekin.

Vaikeaa päättää kumpi on suurempaa, ikävä kotiin vai haikeus lähteä!
Elina

Netti rikki, ahdistus!

Näin on päässyt käymään. Yhteyteni ulkomaailmaan on julmasti katkaistu eikä parannusta ole näkyvissä, sillä vika on ilmeisesti mun koneessa, ei talon netissä. Huomasin tuossa kädettömyyteni ilman nettiä, yksi osa gradua oli sähköpostissa, odottelen Sveitsin Oliverin ilmoittavan tänne tulostaan sähköpostissa, en tiedä ulkomaailmasta mitään ilman nettiä, sillä täällä ei lööpeissä juuri kerrota kuin Saksan Nykästen ja Fingerroosien toilailuista, vakavista sanomalehdista en ymmarra mitään. Kotiin ei voi soittaa Skypellä tai höpöttää messengerissä pitkin maailmaa levällään oleville ystäville. Niin, enkä voi kirjoittaa blogia...

Toisaalta tämä voi olla hyväkin. Viimeiset kaksi viikkoa täällä on tehokkaasti käytettävä kaikkeen muuhun kuin kotona ja koneella nyhjäämiseen. Gradu on käytännössä jo tavoitetilassa ja tarkoitus olisi haistella, josko täältä löytyisi hyviä lehtijuttuideoita. Ja nähtäväähän vielä riittää! Kreuzbergin kulttuuritehdas, Riston suosittelema krematorio, Marzhanin megabetonilähiö, holocaust-museo...Myös hyvä keikka, Charlottenburgin kuuluisa new jazz-klubi sekä kunnon konemusabileet on vielä bongaamatta. Eli eiköhän tässä hommaa riitä!

Antti varmaankin kertoo mulle uutiset ja enköhän mä nettiin pääse tarpeeksi Antin luona. Uskoa voimaa, kyllä tästä netittömyydestä selvitään! (Kuulostaako tämä hieman oudolta...?)

Ai niin, pakko vielä kertoa! Söin eilen ja tänään lounasta puistossa! Aurinko paistoi ja istuin nurmikolla graduprintin päällä. Mä olen varmaan vähän mielikuvituksettoman kuuloinen kun jaksan jauhaa tuosta säästä, mutta oikeasti, aurinko on aivan mieletön psyykenlääke!

No niin, nettikahvilaraportointi loppuu tähän.
Elina